Avioliitto.

Teini-ikäisenä mun vanhemmat eros aikamoisissa riidoissa. Heräsin öisin heidän tappeluihin ja lopulta isä muutti pois. Äitellä oli aika nopeasti uusia pieniä suhteita ja muutamia kuukausia avioeron voimaanastumisesta nykyinen astui kuvioihin. Puolen vuoden kuluttua muutimme kaikki saman katon alle. En hyväksynyt uutta miestä. Äidin kanssa oli muutenkin aika tulehtuneet välit.

Parin vuoden kuluttua he menivät kihloihin. Se oli kova paikka ja tappeluilta ja mielenosotuksilta ei vältytty. Vuoden päästä muutin pois kotoa, opiskelujen vuoksi. Helpotti vähän tilannetta.

Nyt. Kymmenen vuotta myöhemmin, äite aikoo mennä naimisiin. Viime kesänä pikkuveljeni kertoi asiasta minulle ja ehdin sulatella asiaa ennenkuin äite kertoi itse asiasta. En suostunut puhumaan asiasta, pyysin aikaa sulatteluun. Viime viikolla kun olin äitellä, ja posti tuli, huomasin että heille on tullut maistraatista kirje. Pelästyin, ovatko menneet salaa naimisiin?

Toissapäivänä pääsin äiten kanssa asiasta keskustelemaan. Aikovat ensi kuuksi varata aikaa maistraatiin, eli kirje oli esteettömyystodistukset. Helpotus. Mutta silti sekaisenoloiset tuntemukset. Menevät maistraatissa naimisiin, ja haluaisivat että me lapset, minä ja sisarukseni ja isäpuolen tytär olisimme todistajina. Sanoin etten välttämättä pysty siihen. Olin 7 vuotias kun äiti ja isä menivät naimisiin, olen ollut jo kerran kuuntelemassa kuinka äite on kaikkien edessä luvannut olla mun oman isän kanssa aina ja ikuisesti, kunnes kuolema heidät erottaa. En pysty kuuntelemaan kun hän lupaa saman jollekkin toiselle.

Isäpuolta vastaan mulla ei ole mitään vastaa, hän on hyvä mies, ehkä liiankin hyvä äitelle. Hän pitää huolen äidistä ja sisaruksistani jotka asuvat vielä kotona.

Avioliitto on vaan niin lopullista. Ja entä jos avioliitto pilaakin kaiken? Jos he vuoden päästä sitten eroavatkin, koska avioliitto muutti heidän suhdettaan niin paljon ettei se enää toimikkaan?

Tällä hetkellä olen sitä mieltä etten tule ikinä menemään naimisiin. Muutama vuosi sitten se oli ehdoton ei, mutta Never say never. Mutta tällä hetkellä se on kuitenkin vielä että ei koskaan. Vaikken olekkaan uskonnollinen, pidän silti avioliittoa pyhänä asiana ja että naimisiin mennään vain kerran. Pidin aina isäni vanhempia ja heidän avioliittoaan esimerkkinä, se oli semmmoinen ikuinen rakkaus, että he ovat olleet aina yhdessä ja tulevat olemaankin niin kauan kunnes kuolema heidät erottaa. Kunnes teini-ikäisenä sain kuulla että vaarini oli ollut aikaisemminkin naimisissa ja että tuosta liitosta on yksi tytär. Se romutti kaikki ajatukseni avioliitosta. Jos 1950-luvulla alkanut avioliitto ei ollutkaan molempien ensimmäinen.. Ja siihen aikaan yleensä oltii naimisissa vain yhden ja saman kanssa.

Jos äite ja isäpuoli saavat ajan ensi kuuksi, he siis menevät naimisiin. Avioliitti julkistetaan äidin 50-vuotisjuhlissa, jossa sitten tanssivat häävalssinkin. Äite haluaisi että se on minä joka asian siellä julkaisisi. Sanoin heti että se on liikaa pyydetty. Hän sanoikin sitten että esiintyjä julkistaa sen ja että heidän "häävalssinsa" on Tauskin - Kaksi sydäntä.

Kertosäe menee näin; 

"Kaksi sydäntä tänään rakkautensa tunnustaa. Kaksi sydäntä tänään toisiaan niin haluaa. Kaksi sydäntä maailmalle todistaa. Kuinka ikuisesti toisiaan niin rakastaa."

Hyi kuinka kliseistä. Hyi. Äite kertoi ja soitti  kappaleen mulle, että tiedän sitten mitä on edessä. Ja mietin seuraavan yön asiaa, ja mietin, että en taida edes pystyä oleen kuuntelemssa ja katsomassa heidän häävalssiaan.

En vaan osaa oikein selittää tätä mun avioliittovastaisuutta. En oikein osaa selittää miksi tää asia ahdistaa mua ihan hirveesti.