Tiedän, että se päivä on edessä, kun oikeasti en enää liiku kämpästä mihinkään.

Tiedän, että se päivä on edessä, kun en enää oikeasti jaksa enää esittää iloista.

Viime viikolla kävin joka arki-päivä isäni kanssa lähi-kaupassa, jonka jälkeen kävimme mummin luona. Lähdin, koska isä pyysi. Lähdin, koska ei ollut mitään hyvää syytä, että olisin voinut kieltäytyä. Isäni on sellainen, että kovasti arvostelee minua siitä, jos oleilen vaan kotona. Olen muutaman kerran sanonut hänelle suoraan, että mua ei kiinnosta lähtee kämpästä mihinkään, mutta hän syyttää minua vain laiskaksi yms.

Tämä viikko alkoi sillä, että makasin melkein koko maanantain sängyssä ja nukuin. En vaan kyennyt nousemaan sängystä, en halunnut nousta sängystä ylös. Sen verran nousin että kävin päivällä mummulla päiväkahvilla, ettei hän ihmettele missä olen ollut kun en mennyt käymään. Jokapäiväinen rutiini, jossa käyn mummulla joka päivä kahvilla kestää niin kauan, kunnes mummuni muuttaa pois samasta taloyhtiöstä.

Sen jälkeen minulla ei ole syytä nousta sängystä.

Tämän viikon tiistaina, totesin että lähden äidilleni, etten oikeasti sitäkin päivää vain makaa sängyssä. Äitini luona on jotenkin hieman helpompaa. On koko ajan joku siinä lähellä, vaikka mitään ei puhuisikaan. Ja näin pikkusisaruksia. Siskoni saattaa välillä mennä pitkin kaupunkia kavereidensa kanssa, mutta kun hän on kotona hän on minun seurassani. Pikkuveljeni lymyää huoneessaan tai ulkona kavereiden kanssa. Kun joskus pyydän että hän olisi illan kotona, että katsoisimme vaikka yhdessä elokuvaa, hän lähtee mielummin kavereidensa kanssa johonkin.

Jotenkin tuntuu että pikkuveljeni häpeää minua. Oon kuitenkin lihava "nolo" sisko, joka on aika lapsellinenkin välillä. En yhtään ihmettilisi jos hän kavereidensa kanssa naureskelee ja haukkuu minua. Pikkusiskoni kaverit ovat kuulemma sanoneet että haluaisivat minun kanssa lähteä baariin, mutta siskoni oli sanonut että tietää etten lähde ennenkun olen suhteellisen sujut vartaloni kanssa.

Tälläkin hetkellä olen äidilläni. Yksin. Kämppä tyhjänä. Kaikki muut lähtivät laivalle. Lähtivät keskenään. Minua ei edes pyydetty mukaan. Äitini ei osannut sanoa kunnon syytä sille, miksi. "Me lähdetään nyt vaan meidän porukka". Meidän porukka. MEIDÄN porukka? Ai, koska en ole melkein kahdeksaan vuoteen asunut kotona, en kuulu "teidän porukkaan"?

Olen todella katkera ja kateellinen ihminen. Tuntuu oikeasti etten olisi edes olemassa.

Olenko minä olemassa? Oonko mä oikeesti vittu olemassa!?

Mitä vittua oikeesti. Mitä vittua.

Mä en vittu jaksa. Mä en jaksa en jaksa en jaksa.

Millä vitulla tästä suosta oikein noustaan.

Mistä sitä apua saa. Miten sitä apua saa. Minkälaista apua on mahdollisuus saada.

En halua hakea apua, en halua taas tuntea ettei minua kuunnella, ettei oloani oteta tosissaan.

En halua kuulla että olen "vain tylsistynyt".

Se, että välillä tuntuu että ei tunne oikeastaan mitään, ei se voi olla pelkkää tylsistymistä. Se että ei muista enää, miltä tuntuu oikeasti olla onnellinen. Miltä tuntuu tuntea vihaa. Ettei periaatteessa osaa enää itkeä, muuta kuin elokuvan/sarjan yms muun tarinan kautta. Jonkun muun vuoksi. Ei oman itsensä. Ei se voi olla mitään tylsistymistä.