Mä alan kadottaa itseni.

 

Katsoin tänään taas melkein koko päivän Once Upon a Timea. Joka kerta ku Hook oli ruudussa ja puhu, mun teki mieli alkaa itkeen ja rinnasta puristi. Vittu. Oon rakastunu tv-sarjan hahmoon!

 

Ja tää ei oo ensimmäinen kerta. Teininä mulla oli sama tilanne. Synkimpinä hetkinä, jollon olin masentunut. Ei ollu ketään. Ei ollu mitään. Ei syytä elää. Uppouduin Lord of the Ringsiin syvästi, ja se piti mut pinnalla. Koska mä pidin sitä todellisuutena. Se oli mulle todellisuutta silloin. Se antoi mulle uskoa ja voimaa. Sen kautta pystyin elämään. Oncessa, kuten monessa muussakin sarjassa, elokuvassa, kirjassa tai sadussa, puhutaan Tosirakkaudesta, Sielunkumppanuudesta ja Onnellisesta Lopusta. Kuinka hyvä voittaa aina pahan. Valo voittaa pimeyden. Ja siihen haluaisinkin uskoa.

 

Oon menettämässä otteeni mun elämään. Ja uskon. Joten turvaudun johonkin, joka ei oo todellisuutta. Joka ei oo tavoitettavissa. Ja yritän sen turvin pysyä pinnalla. Jälleen kerran.

 

Viimeks mut pelasti rakkaus. Löysin oikean rakkauden. Ja pystyin nauttimaan elämästä. Ja uskomaan tulevaisuuteen. Mitä tapahtuu jos tällä kertaa kukaan ei pelastakkaan mua? Katoanko ikuisiksi ajoiksi pimeyteen, josta en koskaan pääse pois?

 

Entä jos mun ensirakkaus oli mun Tosirakkaus ja Onnellinen Loppu? Ja mä menetin sen. Enkä tuu koskaan enää kokemaan samaa. Etten tuu enää koskaan rakastamaan tai tulla rakastetuksi. Entä jos se oli minun osaltani tosirakkautta, mutta minä en ollut sitä hänelle? Voiko käydä niin, että sielunkumppani ei ole välttämättä molemminpuolista? Että joku löytää sielunkumppaninsa, mutta että sinä et ole hänen sielunkumppaninsa? Mitä jos mulle kävi niin. Mä löysin hänet, mutta en ollut sitä hänelle... Ja nyt hän elää onnellisena Onnellista Loppuaan, ja mä kärsin ikuisessa pimeydessä.

 

Toisinsanoen oon menettänyt uskoni rakkauteen. En uskalla luottaa ja rakastaa. Ainakaan mihinkään mikä on todellista. Siksi onkin niin helppoa kohdistaa ne tunteet sellaiseen joka ei ole todellisuutta. Joka on osa tarinaa, jossa kaikki on vain satua. Koukku, menetti ensirakkautensa. Eikä uskonut koskaan pääsevän yli hänestä. Kunnes tapasi Emman. Emman, jonka ensirakkaus hylkäsi ja särki tämän sydämen. Joka ei enää uskaltanut luottaa ja rakastaa.

 

Kuulostaa niin tutulta. Koukku onnistuu palauttamaan Emman luottamuksen ja saa tämän uskaltamaan tuntemaan rakkautta. Ehkä siksi tunnenkin niin vahvasti Koukkua kohtaan. Toivon että hän pelastaisi minut, ja minun luottamukseni. Että hän taistelisi minusta. Että hän katsoisi minua haikaillen. Suojelisi minua. Ajattelisi minun parastani. Uppoudun tarinaan niin vahvasti, koska haluan olla osa sitä. Koska se on helpompaa.

 

Koska tosielämässä ei ole ketään jota kohtaan tuntisin jotain, joka taistelisi minusta, ja siitä että uskaltaisin luottaa ja rakastaa. 

 

Mä oon säälittävä ja naurettav joka ei elä tässä todellisuudessa...