Tänään rupesin miettiin mun läheisyyskammoa. Ja rupesin miettiin, mahtaisko mahdollisesti osasyynä pelkoihin olla kymmenisen vuotta sitten tapahtuneessa vanhempieni avioerossa, jonka seurauksena iskä muutti pois. Isähän ei koskaan lasten elämästä kadonnut mihinkään, muutenkuin ettei hän asunut enää meidän kanssa.

AVIOERO

 Kun vanhemmat tekivät eroa, olin siknä 13 vuoden kieppeillä, en muista tarkkaan koska tappelut alkoivat. Mutta muistan kuinka öisin heräsin siihen kun äite ja iskä tappeli. Enkä pystyny sulkee korviani siltä, kun en saanut nukahdetuksi, kävin vessassa jotta he näkevät että olen hereillä ja he lopettaisivat. Hetkeksi lopettivatkin, mutteivät tarpeeksi pitkäksi aikaa jotta olisin ehtinyt uudestaan nukahtaa. Mulla oli reppu pakattuna kaapisa, että jos iskä lähtee lätkiin, meen mukaan. Sittenkun iskä lähti, en saanu mennä mukaan. 

Ehkä jollain tasolla syytin äitee isän lähdöstä, koska välit äiteen tulehtu pahasti ja aloin kapinoimaan. Varsinkin kun äiten nykyinen mieystävä astui kuvioihin. En hyväksyny häntä, enkä tuu koskaan hyväksymäänkään. Oon sanonu äitelle suoraa että jos he aikovat joskus naimisiin, mä pistän välit poikki. En osaa selittää miks en hyväksy sitä. 

Mutta niin, onko nää pelot lähtöisin siitä, kun porukat eros ja iskä lähti enkä saanu mennä mukaan? Koinko sen niin, et iskä hylkäs meidät? Vaikkei hylännyt, hän ei poistunut elämästämme. Tai tietyllä tapaa poistui.

EPÄTOIVOINEN RAKKAUDEN ETSINTÄ

Kuten kaikki muutkin nuoret, myös minä halusin kokea sen suuren ensirakkauden. Ihastumista ihastumisen perään. Ei koskaan molemmknpuoleista. Kunnes olin 16, ja tapasin erään. Ihastuin. Juttelimme aluksi mesessä, sitten tekstailimme ja näimme uudestaan. Muistan sen illan selkeästi. Tammikuun alku, ei ollut lunta. Taivas loisti kirkkaista tähdistä. Olimme puistossa. Kiusoittelimme toisiamme. Hän otti minut halaukseen, vättelin katsetta. Hän otti leuastani kiinni ja käänsi pääni häntä kohden ja kysyin miksi välttelen. Ja sanoin etten ole tottunut tällaisiin tilanteisiin. Ja suutelimme. Ensisuudelmani. Se oli lähes kuin elokuvista. Ainoa joka puuttui oli himmeä lumisade. Joka alkoi hetkeä myöhemmin. 

Parin päivän päästä aloimme seurustelemaan. Aluksi en meinannut uskaltaa, mutta lopulta päätin uskaltaa. Seurustelimme yli kaksi vuotta. Suurimmaksi osaksi olimme onnellisia. Kunnes kuvioihin tuli toinen. Toinen nainen. Työnsin hänet pois. Olin hyvin mustasukkainen, tappelimme lopussa hyvin paljon. Hän vannoi rakkauttaan minulle, yhteiset ystävämme vakuuttivat että olen vainoharhainen. Lopulta en jaksanu enää, vaan käskin hänen valita. Minä tai hän. Hän ei suostunut valitsemaan. Sanoin että se kertoo että valinta kohdistuu häneen. Ja erosimme. Olimme ystäviä kuitenkin, tai yritimme olla. Tein kaikkeni saadakseni hänet takaisin, uskoin että hän palaa takaisin. Kunnes kolme kuukautta erosta, sain kuulla että he olivat yhdessä. Olivat alkaneet seurustella 3 viikkoa erostamme. 

Ja mun maailma romahti siihen.

Sekosin täysin. En muista paljon mitään niistä ajoista. Alkoholia kului, opiskelin toisella paikkakunnalla. Kouluun menin usein krapulassa. En saanut aikseksi juuri mitään. En ole sen päivän jälkeen nänyt häntä. En ole koskaan kuullut hänen suustaan totuutta. En kuullut koskaan anteeksipyyntöä. En selitystä miksi hän valehteli. Miksi oli minun kanssani kun halusi olla jonkun muun kanssa. Yritin muutamaan otteeseen ehdotta jos näkisimme ja sopisimme välit, ettei jäisi kaunoja. En saanut vastauksia. Kuulin myöhemmin että he pelkäävät minua. Että olen hullu joka pitäisi saada lukkojen taakse. Että stalkkaan heitä ja ayritän tuhota heidän elämänsä. Että käännytin hänen ystävänsä häntä vastaan. Ei, en kääntänyt, he tekivät päätöksen itse. Hän oli valehdellut heillekkin.

Erosta on reilu viisi ja puoli vuotta. He ovat naimisissa ja heillä on lapsia. Toivon että hän on onnellinen. Välillemme jäi paljon selvittämättömiä asioita. Ja minuun jäi arvet. En ole sen jälkeen seurustellut.

Vajaa vuosi erostamme minulla oli juttua erään kanssa. Tai ainakin luulin niin. Hän sai minut hymyilemään ja sydämeni pamppailemaan. Hän uskotteli että meillä voisi olla yhteinen tulevaisuus. Loppujen lopuksi, olin hänelle pelkkä pano. Hän sai mitä halusi, ja minä sain takkiini. En ole sen jälkeen ollut miehen kanssa. Siitä tulee pian viisi vuotta.

Pari vuotta sitten miespuolinen ystäväni yritti parittaa minua ystävälleen. Meillä oli pientä juttua, hän kävi luonani muutamaan otteeseen ja oli yötäkin, mitään ei koskaan tapahtunut. Kun keskustelimme mahdollisesta seurustelsta, peräännyin. Otin etäisyyttä. Ja juttu kuihtui kasaan. En uskaltanut päästää häntä lähelle. Pelkäsin.

YSTÄVYYSSUHTEET

Oon tajunnut, että oon aina ollu porukan pelle. Oon ollu se jolla on typerimmät ideat ja paskat läpät. Heitän vitsiä melkein joka asiasta. Viime opiskelujeni aikana, kaveriporukkani jopa pitivät minua jopa tunteettomana paskana. Joka ei välitä eikä ymmärrä muiden tunteista. Koska käyttäydyin niin. Kerroin heille, että he ovat väärässä. Mä välitän ja ymmärrän, en vaan osaa näyttää sitä.

Monet ystäväni ovat muuttaneet pois tai alkaneet seurustella, jolloin yhteydenpito on lakannut kokonaan. Tai olen itse ottanut etäisyyttä tullessamme liian läheisiksi. Näin olen tehnyt ainakin kahden kohdalla, molempien kanssa olimme kuin paita ja perse. Kunnes rupesin huomaamaan hänessä vikoja. Vikoja joka ärsyttivät. Ja otin etäisyyttä. 

 

Kun kirjotan näitä, ni tajuan et vika on mussa itsessäni. Eikä kukaan muu pysty asioita muuttamaan kuin minä itse. Jääkin vain yksi kysymys.

MITEN?