Istuskelen tässä isoäitini sohvalla kahvikupponen kädessä, pöydällä edessäni ristikkolehti ja televisiosta tulee Sydämen Asialla. Mummuni makaa sängyssä peiton alla jo viidettä päivää, jonkinmoinen flunssa ilmeisesti. Asun samassa talossa mummuni kanssa, ja pappapuoleni kuoleman jälkeen (kesä -13) olen käynyt mummuni luona päivittäin, yleensä jopa kahdesti päivässä. Aluksi kävin, jottei hänen tarvitsisi olla ykain, ettei suru ota liikaa valtaa. Ajan kuluessa siitä tuli tapa. Tietyllä tapaa mummu tuli riippuvaiseksi seurastani ja minä hänen.

Jos aamulla käydessäni sanon että tulen illalla, enkä syystä tai toisesta ehdikkään, tunnen hirveitä omantunnon tuskia, koska tiedän että mummuni odottaa minua käymään.

Mutta tässä sohvalla istuessa, mietin tulevaisuutta. Jos joskus tulee tilanne, että mummuni tarvitsee omaishoitajaa, se luultavasti tulee olemaan minä. Äiti ei luovu työstään, toinen enoni on huiltaja 10-vuotiaalle pojalleen ja toinen enoni on alkoholisti. Ei jää jäljelle muuta kuin minä. Minä, pian 25-vuotias nuori nainen.

Tuntuu muutenkin että elän elämääni muiden ehdoilla. Muiden mukaan. Enkä omaani. Jos kävisi niin, että ryhtyisin mummuni omaishoitajaksi, se tarkoittaisi täysin oman elämäni menettämistä. Tälläkään hetkellä en liiku paljoa kodin ulkopuolelta (muutakuin mummulle). En tee koskaan mitään. Ei minulla paljoa ole ystäviä. Välillä tuntuu että jumitan paikoillani. Että oon jumittunut henkisesti. Etten pysty etenemään elämässäni

Mikä helvetti on mun elämän tarkoitus? Minkä takia mä oon täällä?