Mä en jaksa. En jaksa.

En jaksa enää. En tiedä mitä teen. Ei oo ketään jolle puhua. Tuntuu ettei ketään kiinnosta.

Oon pystyny niin hyvin pitää ongelmani salassa, et kukaan ei ees tajua et mulla on ongelmia.

Ei oo ketään, kelle vois sanoo että Auta mua.

En uskalla sanoo kenellekkään sitä.

Ja vaikka uskaltaisin, en uskaltais puhua.

 

En jaksa elää. Mutten halua kuollakkaan, ehkä.

En halua viillellä. Tein sitä nuoruudesa, ja muutama iso, näkyvä arpi muistona.

En halua sellaisia enään.

 

En halua tahallaan satuttaa itteeni. Vaikka onhan syöminen ja lihominen tahallista.

Mut joskus toivon että kun kävelen kadulla, auto ajais mun päälle ja kuolisin.

Joskus toivon bussissa istuessa, et se bussi kaatuis, tai jotain ja kuolisin.

Joskus toivon että mun parvekkeen kaide pettäis, että putoisin alas ja kuolisin.

 

Joka ilta, päätän että kävelen aamulla terveyskeskukseen ja otan vuoronumeron hoitajalle ja meen pyytään apua.

Joka aamu kuitenkin jään kotiin, ja illalla päätän taas saman uudestaa.

 

Oon tähän asti jaksanu esittää et kaikki on hyvin.

Oon jaksanu joka päivä mennä mummulle ja hymyillä.

Mä odotan sitä päivää, kun en jaksa enää senkään vertaa, ja jään aamusta vaan sänkyyn makaamaan.

 

Mä en jaksa. MÄ EN JAKSA.